Vihdoinkin kesä. Tätä on odotettu. Aurinkoisia päiviä, leppoisampaa ilmanalaa, kiireettömyyttä. Sitä että saa hetkeksi unohtaa sen puuduttavan pitkältä tuntuneen loppukevään, kun lämpö lupaa tulla eikä sittenkään lunasta lupaustaan vaan myräyttää yhä uudestaan rännällä ryyditetyn kylmänvihmaisen vesisateen varoittamatta taas uudelleen pahaa-aavistamattoman ihmispolon niskaan.
On ihanaa myös jättää mielestään eräs etenkin usein vapun tienoon aikoihin kaihertava ikävä harmi: vastikään sulaneen lumen alta paljastunut tylsänharmaaksi ankeutunut maa, jonka pelloilla ja penkereillä ryteikkömäiset ristiin poljetut risukasat vuorottelevat, sekä puille paljaille raavitut – ikään kuin varta vasten tarkoituksella kulotetut – nuhruisen värittömät pihamaat, jotka luotaantyöntävästi karkottavat takaisin sisätiloihin kaikki ne vähäisetkin ulkoilmaan uskaltautuneet uuden kevään kulkijat.
Mutta Ah, tämä kesäaika sekä aurinko, ja tiedossa ehkä myös pikku lomanenkin. Tuleva mansikka-aika – vain pelkkä sen ajattelu – saa veden herahtamaan kielelle. Mikäs tässä on ihmisellä kesällä ollessa. Kun valo alkaa valtaamaan alaa. Kukat puhkeavat kukkaan. Lämpö läikähtää. Uimaankin pian pääsee se ken uskaltaa.
Luonnon perusteellisen heräämisen talvisesta horroksestaan huomaa viimeistään muutamasta pikku seikasta. Jostain kätköistä, maan uumenista, ujosti esiin pujahtavat hentoiset alkukesän kukkaset, jotka hetkeksi taas ilmaantuvat peltojen pientareille ja teiden varsille meitä kaikkia ilostuttamaan. Myös ensi kertaa – vaikkakin vähän jonkin verran kauempaa – kuuluva käen kukunta virittää kesän tunnelman. Ja sitten on se lintujen laulu, joka kirkkaalla säällä täyttää melkein koko taivaan kannen. Nämä ilmiöt viimeistään tuovat varman merkin siitä, että kesä on jälleen täällä.
Suven saavuttua armaaseen Peräpohjolaamme, tulvahtavat vielä miellyttävänä kylkiäisenä ilmoille tuhannet uuden puun oraiden tuoksut, lukuisista monenkirjavien terälehdellisten kukinnoista puhumattakaan. Tunnelmakierroksen ulkoilmaelämässä täydellistää aistikokemus kulkiessa tuoreen havumetsän läpi.
Iloisesti siis tervetuloa kesä, kesän kaikki tuoksut ja äänet sekä tuhannet kukkaset!
Vaikkakin vain tuokion aikaa tuntuu Suomen kesä kerrallaan kestävän, nauttii Rouva Rekry siitä ilman muuta antaumuksella aivan alusta alkaen (sikäli mikäli aurinkoisia päiviä riittää). Hädin tuskin lumipeite on kääriytynyt talven hyvästiksi pois pihamaalta, kun Rouva siellä jo virittelee Baden Baden tuoliaan takapihalle. Auringonpalvonta kun on yksi positiivinen ja odotettu jatkumo Rouva Rekryn kesässä. Mutta aina toki, ensin työ ja sitten vasta huvi, niinhän vanha kansakin sanoo. Näin siis toimitaan nytkin.
Töitä kun täytyy tehdä myös kesälläkin, silloin on toisinaan hyvä hakeutua todellisen inspiraation lähteelle. Kesäihmisen mieli näet halajaa usein rantojen läheisyyteen. Sinne Rouva Rekrynkin tie asioiden tilan salliessa usein myös vie.
Monena kauniina kesäaamuna suuntaa siis Rouva Rekry jo varsin tutuksi tulleisiin rantamaisemiin(tosin kuluvan alkukesän koleus vaatii aina ylimääräistä tuulipuvun takkia harteiden suojaksi). Loivasti kaartavaa rantaviivaa mukailevan luontopolun viertä pitkin kovin kevyesti käy sinne kesäkulkijan askel kulloinkin vallitsevista sääolosuhteista huolimatta.
– Varsin mahtavaa on, kun kotipihasta vain pikku kävelymatkan päässä on tällainen suojaisa merenlahti, jossa voi hengittää rauhaa ja hiljaisuutta, tuumii Rouva Rekry nauttiessaan hitaista aamuistaan puhtaan luonnon ympäröimänä. ’Akkujen latauksesta’ samaa mieltä on helposti syliin tai tarvittaessa jopa ison tuulitakin taskuunkin vaivatta sujahtava pikku Donna-koira, joka monena kesäaamuna pinkoo luonnon helmassa eittämättä aina etunenässä sekä häntä ojossa sinne kaikkein möyheimmän rantahiekan suuntaan. Yhdessä on mukavaa mennä eteenpäin, lempeässä myötätuulessa. Lemmikki on kyllä ihmisen paras ystävä. Ei siitä pääse mihinkään.
Rantaviivaa vähän pidemmälle kävellessä pian eteen avautuu yhtä aikaa karun ja kauniin luonnon yhteisymmärryksessä solmittu laatuisa liitto: Jyhkeiden rantakallioiden vierustaa reunustavat tuuhean hapsuiset havupuut ja merituulen vaikutuksesta hieman toispuoleisesti kallellaan kumartava salskean nuori mäntyrivistö, sekä lähes katkeamattomana nauhana vuodenajan vaihteluista riippumaton kellertävä rantaheinikko, ja vielä yksi käppyräinen alaoksiltaan katkeileva mäntyvanhus, yllään vain edellisvuoden auringossa sierettynyt lohkeileva kaarnapeite. Ihmeellistä kyllä, noiden kallioiden välissä aikaa myöten rantahiekan peittämäksi poluksi muodostunut kulkureitti on yllättävän helppo kulkea.
Joskus sitä myös ihminen tuntee olonsa samankaltaiseksi kuin nuo tuulen tuivertamat ja silmin nähden toispuoleisiksi kärsivän näköisiksi räytyneet männyt rantakalliolla. Siinä säiden armoilla ne könöttävät, toiset pystyyn osin kelottuneina, jotkut rytökasojen reunamilla. Silti ne joskus yllättävät. Vain yksi pieni sade toisinaan riittää, niin toipuvat nekin, myös nuo kaikkein kitukasvuisimmiksi jääneet. Kaikesta huolimatta, nekin taipuneet ja taittuneet seisovat pian taas vakaina, kun juurensa kuitenkin ovat tarpeeksi syvällä maan sisässä.
Luonnon ihmeitä seuratessa, on siitä mutkatonta muodostaa vertaus myös ihmisen elämään. Sitä oikeaa reittiä ja uutta urapolkua etsiessä voi joskus tulla mutkia matkaan. Ja sitä sadettakin(vaan sehän vahvistaa!).
Kaiken keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että niin luonnollista kuin kesäinen linnun laulukin on, tai laineen liplatus rantakalliota vasten, ja vaikka myrskytuulikin, niin luonnollista on myös asioiden järjestyminen tavalla tai toisella. Aivan joka kerta.
Kuten luontokin, niin myös ihminen, muuttuu, vahvistuu, oppii sekä kehittyy. Tämä on hyvä pitää mielessä etenkin silloin, kun yksi ovi sulkeutuu: siinä samassa toinen avautuu. Se kun on luonnon laki.
Upean kesäluonnon hehkuessa ympärillä, on Rouva Rekryn helppo kiteyttää seuraavat rohkaisun sanat:
– Muista, kuinka vahva ja upea olet, Ja vaikka joskus tuuleekin kovaa, tuntuen että murrut, et sinä kuitenkaan katkea. Sinäkin pysyt pystyssä, usko vain, sillä sinulla, kuten noilla ikiaikaisilla luonnon elementeilläkin, on mahtavat, tukevat juuret!
Noiden monien aikaisten aamujen olennaisena etuna muuten on, että melkein koko kaupungin vielä nukkuessa auringonnousun vastarannalta saa katsoa usein ihan yksinään. Eikä haittaa, vaikka ei siihen ihan ensimmäiseen tuon aurinkokunnan kirkkaimpiin tähtiin kuuluvan tulipallon sarastukseen ehtisikään, maisemasta ennättää silti vaikuttua. Jos joskus vaikka työstressi sattuisi yllättämään, hiljaisuuteen ja lumoavan luonnonmaiseman läheisyyteen hakeutuminen ovat siihen kerrassaan mainiota lääkettä. Rauhoittavilla luonnonäänillä kun on kuormittunutta sieluparkaa tyynnyttävä vaikutus. Itse kunkin on lohdullista pitää tämä asia mielessään.
Rouva Rekryn suosimasta lähirannasta, ainoastaan vain hieman kauempana pikku kävelymatkan päässä vastakkaiseen suuntaan, samainen polku johdattaisi vaivatta syvemmälle ihan kunnon kokoisen metsän syleilyyn. Joskus on tullut käytyä kyllä sielläkin, vaan joka kerta ei ole tarvista suunnata niin tiheään metsään, mieli kun lepää mainiosti myös tässä tutummalla rantareitillä aavan veden ympärillä.
Hitaat kesäaamut rannalla antavat vastapainoa Rouva Rekryn joskus ajoittain jopa hektiseksikin muodostuvalle työnkuvalle. Parhautta on oivallus, että vesielementin läheisyydessä pääsee suhteellisen joutuisasti virittäytymään aitoon luonnon ’Flow-tilaan’. Luonnosta saa todellakin voimaa, se on fakta. Jos vaikka joku asia on pyörinyt mielen päällä ja odottelee siihen ratkaisua, luonnon ympärillä asialla on usein taipumus ratketa.
– Se on ainakin joka kerta mahtavaa kun luonnon keskellä saa tunteen, että asiat alkavat viimein sujua tai ainakin ne saavat edes pienen positiivisen sykäyksen eteenpäin, Rouva Rekry arvelee. Lemmikkikoira Donna on tästä asiasta samaa mieltä koko kuononmitan pituudella ja yhdellä kokonaisella täysipainoisen pikku Kleinspitzin oman itsensä kokoisella ajatuskuplalla.
Silloin tällöin kauniina kesäiltana, jos ja kun vielä jaksaa valvoa siihen auringonlaskun maagiseen hetkeen asti, voi nähdä yhden mieleenpainuvimmista kesän kohokohdista: viimeisten auringonsäteiden upeasti värjäämän taivaan. On suurenmoista seurata noita utupilvirivistön kumpuilevia hattarareunoja peilityynen vedenpinnan heijastaessa näkyviin koko täydellisen värikkään taivaankannen kaikissa punaisen ja keltaisen sävyissä. Vedenpinta peilityyni. Tuon häilyvän kauniin kareilun rikkoo ehkä vain juuri samaan aikaan sattuva vesilinnun kevyt liu’unta vedenpinnan yli. Silloin – yhden ohikiitävän hetken verran – visuaalinen yleisnäkymä on kuin yhtä taivasta, ja vesikin, on koko taivaan kattoa myöten kuin vesiväripensselein tanssittu.
Voi kuinka kaunis onkaan tämä elämä.
– RouvaRekryn tiimi 06/2025
